HEI KOULULAISET JA OPISKELIJAT – ja muutkin
Ohessa vastauksia kysymyksiin, joita saan sähköpostitse tämän tästä. Ystävällisesti huomautan, että kirjailijan ei tarvitse tehdä koululaisten esitelmiä – kyllä esitelmät on kirjoitettava jokaisen ihan itse. Melko moni on minulle suutahtanut, kun en pika pikaa vastaa kysymyksiin, jotka selviäisivät käymällä kirjastossa. (Esimerkiksi se että kysyy kirjan juonen perään, kielii siitä ettei kyseistä kirjaa ole tullut luetuksi. Muuten sen kyllä tietäisi!) Yleensä nämä meilit tulevat iltakymmeneltä, ja aamuksi pitäisi olla 25 vastausta valmiina. Ja siihen juoniselostukset, omaelämäkerta, lempiväri ja -ruoka päälle.
Keskusteltuani satojen opettajien kanssa vakuutan, ettei esitelmien teossa tarvitse sähköpostittelua kirjailijan kanssa. Ja asia pätee kaikissa maamme peruskouluissa, niistä noin 550 olen käynyt. Kyllä. Minä olen nimittäin niin vanha, että leikin lapsuudessani mammuteilla. Koska ne kuolivat sukupuuttoon, lampaat hoitavat tätä nykyä perinnemaisemoinnin rantaniityllämme.
Naamakirjakutsuihin en voi vastata, koska en naamakirjaile, sama pätee sosiaaliseen mediaan. Anteeksi, mutta latukoneeni on toisaalla. Syy: ajan ja ja tarkasti ottaen mielenkiinnon puute. On niin paljon kaikkea muuta tekemistä. Kirjailen, kirjoitan tai kirjallan kyllä päivittäin.
Jos tämän asian tietäisi varmuudella, saisi Nobelin palkinnon aivan leikiten. Saisi sen lisäksi paljon muuta. Mutta: jokainen kirjoittaja on yksilö, eikä yhdenmukaista vastausta voi olla. Joku kuulee jutun junassa, toinen näkee mielenkiintoisia unia. Yli 30 kirjan ja paljon muita tekstejä tehneenä voin omalta kohdaltani todeta, että aiheet voivat singahtaa milloin mistäkin. Keltään ei ole tarvinnut vielä varastaa hänen elämäänsä, eli mielikuvituksella olen pärjännyt.
Ei samalla tavalla kuin mitä vaikka sairaanhoitajaksi tai opettajaksi: että saa tutkintopaperit käteen ja voi lähteä hakemaan töitä. Moni kirjailijaksi päätynyt on päätynyt kirjailijaksi sattumalta, kokeiltuaan monia muita tai ainakin yhtä ammattia. Mitään koulua ei ole, mutta monenmoisia kursseja on toki olemassa eikä niistä varmaan ole mitään haittaa. Kaikki eivät halua kurssittautua eivätkä tarvitse ohjausta. Mutta kustannustaloissa ei ole aikaa sekaviin puolivalmisteisiin, joten pätevä ateljeekriitikko on monelle tarpeellinen. Kehotan aina kaikkia kirjailijaksi haluavia lukemaan enemmän kuin kirjoittamaan, sillä ilman tyylioppia ja tradition ymmärystä ei oma ääni löydy. On esikoiskirjailijoita joiden kirjoituksista huomaa, että he ovat lukeneet todella vähän, usein nämä lukemattomat tyypit ovat omakustannepuolella. Tekstistä näkee kyllä oitis, mitä on luettu vai onko mitään. Sitä ei aloitteleva kirjoittaja aina tajua.
Kirjailijoiden keskuudessa on vähän lapsineroja. Kun elämänkokemusta karttuu, tulee luonnollisesti enemmän sanottavaa. Monet esikoiskirjan tekijät ovat kuusikymppisiä, jopa seitsemänkymppisiä ja ylikin.
Luen kaikkea aivan laidasta laitaan. Pidän kielestä, joka on raikasta, rehevää, yllättävää, myllertävää, pidän myös satiirista ja huumorista. Kirjoja tulee vuoden mittaan luetuksi aika läjä. Läjässä on aina esimerkiksi muistelmia, runoja, varaosaluetteloita, näytelmiä, tietokirjoja, lyhytproosaa, romaaneja ja kuvakirjoja. Ainoa lajityyppi mitä en jaksa lukea, on imelä romanttinen hömppä, siis nuhjaantuneilla kielikuvilla ladattu harlekiiniproosa. Varmaan sellaista joku tarvitsee, mutta minä en. Hyvin tehty, mikä tahansa lajityyppi nappaa mukaansa.
Se, että saa olla melkein aina kotona. Kirjoitan makuuasennossa kone vatsan päällä, tämä työasento on vakiintunut 1990-luvulla. Taidan siis pohjimmiltani olla niin laiska, että sen vuoksi olen kirjailija. En kehtaisi millään lähteä aamulla kotoa mihinkään. Kotona teen kyllä sitten välillä pitkiä työpäiviä.
Hiihtoa ja käsitöitä, yli 40 vuotta molempia. Puutarhatöistä on tullut minulle toinen ammatti - vaikka ovat harrastuksia myös.
Kaikki siinä on keksittyä, kirjan henkilöiden nimet on napattu vuoden 1997 puhelinluettelosta. (Semmoisia painotuotteita joskus oli jokaisessa kodissa.) Kirja alkoi kehkeytyä niin, että kävin ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran Itäkeskuksessa. Näin siellä lapsia, oli perjantai ja ihmettelin mitä ne siellä tekivät ilman aikuisia. Halusin kirjoittaa kirjan, joka ei vakavasta aiheesta huolimatta ahdista lukijaa. Mukana on kolme kertojaa ja kolme erilaista kieltä, ihmiset kun eivät puhu samalla kielellä, eivät varsinkaan 6-vuotiaat ja 40-vuotiaat. Kirja on julkaistu jo vuonna 1998, mutta edelleen siitä tulee palautetta. Saattaa olla hyväkin kirja, en ole sitä lukenut, tunnustan kyllä sen kirjoittaneeni! Kirjasta on tehty elokuvasovitus, jonka käsikirjoitti Antti Karumo. Mari Rantasila sen ohjasi ja teki homman hyvin.
En tiedä, kun en niitä ole ehtinyt pahemmin punnita Jos kirjaa luetaan edelleen, niin hyvä. Kiltin yön lahjoja luetaan (ja lainataan) edelleen paljon, sen teema ei ole vanhentunut. Ja kirjailija ei osaa kirjojaan (eikä hänen pidäkään) arvottaa, sen tekevät muut: lukijat ja aika. Kirjaiija tekee aina kirjan kerrallaan, muut näkevät sen osana tuotantoa. Kirjailija saattaa nähdä sen saman kirjan vain leipäsiivuna, ei se sen juhlavampaa ammattilaiselle enää ole.
Yritin kerran… Totta puhuen kuulun siihen ihmisryhmään, joka lepää yhdestä työstä tehdessään toista. Minulle työ on lähes aina – kirjoittaminen tai puutarhan tekeminen - se nyt vain on luovaa, kuplivaa ja innostavaa ja jos olen innostunut, niin miksi pitäisi lopettaa? Tällaista ei saisi kai sanoa, mutta en tunne kirjoittamisen tuskaa enkä ahdistusta. Jos sellainen tulee eteen, niin voin siirtyä lopullisesti puutarhapuuhiin. Ihmiset ovat erilaisia, mutta kauhea luomisen tuska kertoisi kohdallani vain täysin pieleen menneestä ammatinvalinnasta. Kyllä työuran pitää olla sellainen, että pitää työstään ja jaksaa sitä tehdä. Myös taiteilija saa rakastaa työtään, hampaat kireänä kirjoittaminen tuottaa yleensä vain ikävää luettavaa.
Ei sitä kannata erikseen pelätä. Yhtä lailla voisi pelätä frontaalilohkon dementiaa tai kolaria. Kirjoitan työkseni ja ajattelen elääkseni, mutta se voi muuttua. Koska teen niin paljon muutakin kuin kirjoitustöitä, niin en jaksa surra. Kirjoittajalta voi myös loppua sanottava, mutta hän jatkaa mekaanisesti kuten ennenkin – mutta hällä väliä, yleensä tätä ei kukaan edes huomaa! Luovimmillani ja energisimmilläni olen joka tapauksessa lapion varressa, konkretian parissa. Sen saman asenteen yritän siirtää kirjoittamiseen ja jos se onnistuu, niin hyvä. Lapiotyöläisyys kannattelee tekemisiäni.
En luetuta juttujani muilla kuin kustannustalon väellä. On reilua, ettei tukehdusta lähipiiriään omilla teksteillään, ei julkaisemattomilla tai julkaistuilla.
Taidan olla levoton luonne. No, pidän vaihtelusta ja haluan oppia uusia asioita. En siis ole niitä, joilla on sama päähenkilö 20 kirjassa. Välillä on ollut mukava kirjoittaa satuja, välillä taas kuunnelmia tai pakinoita. Romaanin kimppuun käyn, kun jokin asia vaatii pitempää tekstiä. Ja puutarhajuttuja teen, koska innostun niistä asioista niin että meinaan kilahtaa. Toisinaan teen kolmen sanan aforismin ja lataan siihen kaikki, mitä kuvittelen osaavani. Kolmen sanan aforsimit – siinä on muuten haastetta. Kuusi sanaa kääntyy väistämättä jo lörpöttelyn puolelle.
Lue enemmän ja monipuolisesti, älä jää yhden lajityypin vangiksi. Lue enemmän kuin kirjoitat, ainakin jossain vaiheessa se on välttämätöntä. Oma ääni voi löytyä ensin niin, että matkii muita. Ja kun ikää ja kokemusta karttuu, kehittyy oma tyyli. Mutta: oma tyyli ei tule taikaiskusta, vaan kovalla työllä. Moni kirjoittaja katsoo aivan liikaa televisiota, sen huomaa tekstistä. Synopsismainen ote tekstin tekemiseen kielii myös siitä, että kerronta ei kulje vielä samaa tahtia luettavan tarinan vaan pikemminkin elokuvan juoniselostuksen kanssa. Mitä laiskempi lukija on, sitä kapea-alaisemmin yleensä kirjoittaa. Asian huomaa myös sanavarastosta: se tuppaa olemaan niukanpuoleinen, jos ei kieltään ja tyyliään tietoisesti kehitä.
Hee, olen siihen vielä liian nuori, mutta rapsakoita luonnoksia on. Toki ne kirjoitan, ja niistä tulee ennennäkemättömän riehakkaat ja raikulimaiset. Antaa lukijoiden himon yltyä. Täältä tärähtää. Tai sitten täällä tärähdetään, lopullisesti.